maanantai 19. marraskuuta 2018

Over the Thorong La pass

Maanantai 19.11.2018

Täällä sitä vain ollaan kuin ollaankin Muktinahtissa.  "Pikkuisen" väsyneenä mutta hyvillä fiiliksillä.  Tämä ja edellinen päivä menevät kirkkaasti top10:iin koko elämän aikana rankkuutensa osalta.  Oli jotenkin aavistus että saattaa olla raskasta mutta en sittenkään arvannut että ihan näin otettaisiin mittaa miespoloisesta.

Korkeutta on nyt 3800 metriä, edellisen päivityksen aikana sitä oli tasoa 3500 metriä.  Tähän väliin mahtuu kapuaminen yöksi Thorung Phediin (4500 m) ja sieltä Thorong La solan (5416 metriä) kautta tänne.  Mukavasti siis ylä- ja alamäkeä.

Matkalla Thorung Phediin kirkastui päätös ottaa kantaja avuksi viemään fillari Phedistä solaan, luulen että oli ainoa oikea ratkaisu.  Ei mitään saumaa puskea sitä itse tässä kunnossa ja etenkin tällä aklimatisoitumistasolla. Itseasiassa kaikki muut paitsi Daniel päätyivät samaan ratkaisuun.  Taisin jo aiemmin mainitakin, että mielestäni aikataulu on kireähkö korkeuteen sopeutumisen suhteen, saatu kokemus vaan vahvisti tätä näkemystä.  Ainakin yksi päivä lisää olisi auttanut, tuskin kuitenkaan niin paljoa että olisi pystynyt puskemaan fillarin solaan kohtuudella.

Tämän aamun herätys oli klo 4 pölyisestä ja kylmästä kopista, jonka jaoin Christianin kanssa.  Phedi kasaa solaa ylittäviä siten että kaikki mahdolliset makuupaikat ovat käytössä.  Koiran kopeista lähtien, paitsi ei täällä ole koirilla koppeja vaikka koiria onkin paljon.
Itse ajattelin etten nukkunut juuri lainkaan, mutta Christian sanoi kuullensa minun nukkumisen, joten tiedä nyt sitten.

Aamupalaksi puurokulho ja small pot of lemon tea.  Tämmöisiä aamuina tunnelma on jotenkin käsinkosketeltava, selkeästi aistii ihmisistä epävarmuutta, hiukan pelkoa edessä olevasta ja sitten taas toisista itsevarmuutta ja kokemuksen tuomaa selkeyttä.  Luulen että tämän aamun aikana edustin jälkimmäistä.  Osalle porukasta pelkoa tuo vuoristotaudin oireet, päänsärky, unettomuus, ruokahaluttomuus jne.

Me lähdettiin matkaan 5:30 täysin pimeässä, otsalamppujen valojen avulla tähtikirkkaassa aamuyössä.  Ensimmäisten kahden sadan korkeuserometrin aikana tuntui että tästä ei tule selviämään, hengitys ei pelannut yhtään ja sitä myöten jalat olivat kuin nippu lyijypuntteja. 
Tässä oli yksi kohta jossa nuo aiemmat kokemukset auttoivat, minulle on käynyt usein niin että vaikka korkeutta tulee enemmän niin kehon lämmitessä olo helpottaa.  Niin kävi nytkin, etenin omalla tahdillani tasaisella vauhdilla ekana ryhmästä.  Pitää tietty huomioida että Daniel ja Jevi raahasivat pyöriään muassaan.
Mulla oli päällä alushousut, topatut pyöräilyalkkarit, vaellustrikoot, pyöräilyshortsit ja strech-vaellushousut.  Yläosassa merinovillainen aluspaita ja paksu untuvatakki, pipo ja untuvarukkaset.  Aika nopsaan piti vaihtaa untuvatakki pois ja tilalle Paclite goretakki.  Ekalla pidemmällä tauolla vajaan kahden tunnin päästä laitoin untuvatakin takaisin Goren päälle tuulen alkaessa puhaltaa.  Eikä tullut enää liian kuuma, osin sen vuoksi että askel lyheni merkittävästi yli viidessä tonnissa.

Viimeiset 400 korkeusmetriä meni tahdilla max 50 askelta ja puhaltamaan.  Ei pitäis ihan näin olla mutta kun ei ollut vielä sopeutunut niin ei ollut.  Esimerkiksi Everestin base camp on 5500 metrin korkeudessa, jossa ihmiset lepäävät.  Kertoo jotain sopeutumisen merkityksestä.
Olin solassa aika tasan 8:30, melko nopsaan noustuna.  Daniel oli pari minuuttia aiemmin, muut tulivat noin 15 min perässä.
Pikaiset kuvat ja kohti alamäkeä.  Siisti kokemus lähteä painamaan noin korkealta alaspäin, hyvin kivikkoista ja paikoin jyrkkää mäkeä.  Ei ollut pelkkää rullailua se vuoren rinteen lasku.  Eka kerran mulle että jarrut alkavat haista ja kuumentua siten etteivät enää pidä kunnolla.
Otin paikoin varovasti ihan syystäkin, oman taitotason ylärajoilla oltiin ja vähän väsyneenä.

Alas kuitenkin tultiin ja nyt ansaitulla lepo-oleskelulla.  Lounas upposi jostain syystä aika tehokkaasti, samoin äsken Chrisin kanssa nautittu kunnon kahvi + Apple pie.

Ajopäiviä on vielä kolme, meikäläisen yksinkertaisella matikalla pitäisi olla valtaosin alamäkeä, 3800 m => 700 m.
Varmaan joitain satoja metrejä on myös nousujakin, mutta jostain syystä eivät arveluta yhtään.

0len tosiaan ottanut ajamisen itselle selkeästi epätyypillisesti varman päälle, tänään kuitenkin parit kunnon lipat.  Toisessa upeasti stongan yli, mutta ilman isompia vaurioita.  Harmi kun GoProsta oli hiukka aiemmin loppunut tila muistikortista.

Ja hei, vielä kerran päivitys siihen kantaja-asiaan.  Nyt se ei enää muutu tästä, Snowmonkey toi varusteet hevosilla solan yli tänne Muktinahtiin.

Namaste seuraavaan kertaan!